Tutut turinoivat musasta, siispä minäkin. Mä kuuntelen aivan liian vähän musiikkia nykyisin, kun en kestä taustahälyä ja varsinaiseen kuunteluun ei ole liiemmin tilaisuuksia. Ja kun jotain kuunnellaan niin useimmiten lastenlauluja. Niistä Tohtori Orff ja herra Dalcroze on mun ehdoton suosikki. Ja M.A.N. Himself. Mutta jos mä siis kuuntelisin mitä mielisin, niin se olis useimmiten Eva Dahlgrenia tai Bo Kaspers orkester:ia. Kestosuosikki on Queen, ja ehdoton suosikki levy on A Night at the Opera. Ja suomalaisista ehdoton suosikki on Ismo Alanko. Tosin sen uusin tuotanto on mulle ihan vierasta. Musta siis tuli juuri sellainen se mitä kuuntelin kakskymppisenä on ainutta oikeaa musiikkia -tyyppi, joka ei todellakaan tunnista yhtään ainutta tän hetken hittibiisiä. Mut Ismo sais mulle myytyä vaikka city maasturin, sen ääni on niin mahtava. En tosin usko et se sellaisia kaupittelis – tai mun usko kyllä menis. Mä laulan lapsilleni Rappiolla ja Levottomat Jalat, joskus kyllä jotain Eppujenkin tuotantoa (komppaan Mirkkaa), ja Dingoa. Mut kuvitelkaa, aurinko paahtaa, Ruissalon hiekka polttaa varpaita, lavelle saapuu Ismo ja pian mennään Ekstaasiin. Mä ihan värisen tätä kirjoittaessa ;-)

Tunnustan et teininä upposi myös munhun New Kidsit, ja suosikkina se (oliko sen nimi nyt) Joe, jolla oli ne hammasraudat. Niinkuin mulla. Enkä mä voinut käsittää et Jenkeissä ne raudat olis olleet kateuden aihe. Mut kyl niiden keikkavideota aika usein katsottiin ja teinikuolattiin. Mut sen jälkeen mä en enää ole ollut musiikillisesti valtavirrassa, ja nyt siis olen ihan kuivalla maalla.

Tähän aikaan vuorokaudesta on kuitenkin tuutulaulujen aika: Joka ilta kun tietsikka sammuu, ja saapuu oikea yö, niin aivan liian myöhään, tämä äiti unille käy...