Tää on taas niitä päiviä kun aivot huutaa salmiakkia, koska mikään ei suju. Tai niin että mikään ei suju kun aivot vaan huutaa salmiakkia. Näitä päiviä en kovin usein kaipaisi, mutta ihan liian usein niitä on. Ja välistä tuntuu että salmiakkikaan ei auta, vaan tarttis keksiä joku toimivampi ratkaisu. Mutten pysty ajattelemaan kun lapset tai ainakin toinen vaatii huomiota touhuilulla tai huutaen, ruuasta ei tietoa, siippa off-asennossa, ja sit alkaa vaan kaikki ottaa päähään. Huutokuoroon liityn minäkin, ja sen jälkeen kotirauhan riekalaita revitään seiniltä. Salmiakin ohella tilanteen ainut ratkaisu olisi että lähden rauhoittumaan yksin johonkin, mutta se ei näillä resursseilla käy. Miksei mulla toimi minuutti vessassa? Tai toimii se, jos haluan puolenminuutin välein sinne paeta. Ei sillä etteikö tunteita saisi näyttää, mutta kun suusta tulee vaan valitusta ja tuskailua "älä nyt taas tee noin, etkö sä ymmärrä että mä en kestä kun sä...". No ei kai kolmevuotias ymmärrä, tai ainakaan nelikuinen. Siippa ymmärtäisi jos olisi tässä ulottuvuudessa. Vaikka mä aktiivisesti haen tapoja toimia paremmin, niin tälle ajalle kun mä vielä olen oma nalkuttava itseni, mä niin toivoisin äänensäätönappia. Se toimis niin et kun mulla lähtee syyllistämis- tai uhkailulitaniat tulvimaan niin samalla mun ääni haipuis kuulumattomaksi. Kun järjelliset jutut tulevat vasta 10 minuutin ääliövuodatuksen jälkeen. Mä en vaan pääse sille tasolle ilman tuota mesoamista. Vielä.
Mut nyt ne rakkaat murheenkryynit nukkuu ja mä kiskon loputkin salmiakit tän päivän loppumisen kunniaksi. Eikä se unikaan varmaan pahitteeksi olisi mullekaan.