Mun lapsuuden perheessä yleisin sana taitaa olla aika. Tai ainakin se laitetaan jokaisen vähänkin positiivisen adjektiivin eteen, ikäänkuin varmistamaan – mutta mitä? Ruoka on aika hyvää ja O syö aika kiltisti. Kiltisti syöminen on mulle mysteeri, et mitä se tarkoittaa. Tietty lapsi syö jos sillä on nälkä ja toki on mukavaa et se syö suhteellisen siististi, mut miten syödään kiltisti, mä ihmettelen. Usein sillä kai tarkoitetaan samaa kuin et syö ylipäätään mitä lautaselle on laitettu. Sehän riippuu lapsesta. Aika kummallista...

Mua vaan rupes tökkimään, että oli aika mukavaa saunoa ja uida, aika herkullisia mustikoita, aika suloinen vauva ja aika mukava O. Mä tikitin kuin aikapommi, kun huomasin et itsekin suistuin samaan. Ja sit mun suusta kuului: Ai...van hieno idea, tehdään vaan niin, ai...van namia tää mustikkapiirakka. Aika paljon siis ärsytti kaiken mitätöiminen, tai mitätöintinä mä sen koin. Tietty se heijastaa muutenkin sitä et kaikkea kotoa perimääni en halua(isi) omassa perheessäni soveltaa.

Mut muuten on kyllä mahtavaa et on sellaiset isovanhemmat, jotka jaksaa ja haluaa olla lasteni kanssa. O on kesän aikana parina kertana jäänyt ukin ja mummin kanssa mökille, nyt ei ollut tarkoitus tehdä niin. Mut hän itse sanoi mulle että ”Eikö sun äiti pidä nyt kysyä multa jotain?”, ja mä olin ihan ymmälläni et mitä, mihin hän jatkoi ”et haluanko mä jäädä mummin ja ukin kans mökille vai enkö mä halua”. No kun kysyin, niin tietty hän halusi. Ja jäi. Tulee nyt sit lauantaina kotiin. Jotenkin mun tuli haikea olo, jotenkin tosi onnellinen. O tietää mitä haluaa ja uskaltaa sen sanoa!