Tänään on ollut pinna kireällä. Mä en tajua miks mun kroppa on sitä mieltä et lapsia lisää ja heti, kun henkiset rajat on nyt ylitetty - ja kirkkaasti. Jotkut tuskailee et menkkoja ei kuulu, mä tuskailen kun ne kuuluu. Karjahteluna.

Tällaisina päivinä käy rassaamaan siipan sairaus. Kun ei siitä ole mitään tukea tai apua, ei edes lohdutusta mulle. Nyt on taas selainen vaihe että lääkkeillä pidetään häntä kohtuu väsyneenä, ettei vaan uni kärsisi ja olo lähtisi huonontumaan. Hemmetin rankkaa vaan läheisille ja tietty itselleenkin. Sellaisen ihmisraunion kanssa on kamala tehdä yhtään mitään kun se ei tajua tuon taivaallista tästä maailmasta, seisoo oven suussa kirjastossa tukkien tien, ellei sille sano et väistätkö. Ja sen pitäisi olla lapselle roolimallina. Tai mun, joka pinna kireällä kiljuu ja raivoaa jokaisesta pienestä ja isosta ei-niin-suotavasta teosta. Ja kun tilanne on kireä, niitä vahinkoja ja tahallisuuksiakin tietysti sattuu enemmän. Ja taas raivoan. Tai itken. Missä on se toinen aikuinen meidän perheessä - tai se ensimmäinen? Munssa ei kyllä asu mitään aikuista, edes pientä. Tai ainakin näinä päivinä se vajoaa syvälle maan alle. Varmaan häpeästä ;-)

Joskus tuntuu et olis helpompi itsekseen lasten kanssa. Ei ne ainakaan joutuis sijaiskärsijöiks. Onneks useinmiten ei. Mut nyt.

Näin siis oli ja meni tää päivä. Jos huomenna  vaikka olis vaan, antais itselleen ja tilanteelleen armon. Kun aurinkoenergiaakin sais varastoon.