Mun tästä syksystä tullee henkinen kevät, siis kasvun aikaa. Sen verran mulla on älliä tallella että tajuan etten voi tukea lasteni kasvua omaksi itsekseen mikäli valutan heille saman sonnan minkä itse olen saanut. Vaikka aavistuksen jalostetummassa koostumuksessa, niin että tunteet ovat sallittuja. Olen kesän aikana lukenut paljon "kasvu"-kirjallisuutta, ja mulla on nyt syksyn aikana mahdollisuus osallistua sellaiseen ryhmäterapiaan vuorovaikutuksen vaikeuksista lasten kanssa, tai siis miten oma kasvuympäristö (ja sen vuorovaikutuskuviot) vaikuttaa vanhemmuuteen. Jo pelkkä haastattelu antoi mulle paljon. Ihana saada apua, kun päivittäin törmään siihen et O haastaa mut olemaan aidompi ja lempeämpi kuin mun nykyinen rooli. Ja kyl mä toivon et saadaan kirjapiirikin aikaiseksi jostain Tommy Hellstenin kirjasta. Koen nyt eläväni erittäin merkittävää ja antoisaa aikaa itseeni tutustumisessa, toki hirvittävän kuormittavaa ja uskomattoman uuvuttavaakin osaa olla. Mä tiedän minne en halua mennä, olen kääntänyt selkäni siihen suuntaan, mutta en tiedä kovinkaan tarkasti mihin lähtisin. Muuta kuin Mammikselle ;-) Lähteminen kuitenkin tällä hetkellä tuntuu tärkeimmältä. Ja kuten Tommy Hellsten sanoo, matkalla oleminen on perillä oloa. Melkei toivon et saisin viikon lukuloman... Mut sit mun tärkeimmät kouluttajani olisivat muualla. Eli hyvä näin.