Melkoista pyöritystä taas kun O tuli kotiin. Mutta ihanaa kun se on kotona. Vaikka hermot kyllä menee aika pahasti aina välillä. Kuten illalla kun O kaatoi osan M:n öljystä meidän päiväpeitolle. Ja lattiat on täynnä öljyjälkiä. Ei mitään vakavaa, mut mua sapettaa kun piti pistää päiväpeitto pyykkiin. Ja sit olin koko loppuillan ( noin puoli tuntia) äreänä, kun en osannut rauhoittua ennen iltasatua. No onneksi sentään silloin, niin O nukahti nopsaan.

Vaikka mulla illalla pinna paloikin, niin olen nyt vihdoin vakuuttunut siitä että voin luovuttaa Maailmankaikkeuden Surkein Äiti -tittelin jollekin muulle. Tosi vapauttavaa. Tiedän että pärjään lasteni kanssa. Jollekin ehkä itsestäänselvyys, ei mulle M:n syntymän jälkeen. Tarkoittaako tämä sitä että pikkukakkoskaaos alkaa hieman helpottaa? Voi kun siihen olis jotenkin osannut valmistautua.

Toinen vapauttava ajatus, mikä tänä viikonloppuna valaisi lanttuani liittyy äitiini. Tai sen suhtautumiseen. Mä myönnän et elämäni on nyt varsin haasteellista, mut se et äitini arvostelee ja surkuttelee tilannettani ei riipu tästä tilanteesta, vaan on hänen tapansa. Olisinpa siis sinkku, naimisissa täysin terveen (onko niitä?) kanssa, lapsellinen tai -ton, niin aina siinä riittäisi huomautettavaa. Perusasenne on äärettömän negatiivinen, eikä hän koskaan pyydä moittimistaan anteeksi, vaikka olisi hänenkin mielestään ollut aiheetonta. Tää oivallus oli mulle hirmuisen tärkeä, vaikkakin tosi surullista et asia on näin. Vapautus onneksi voittaa surun.