Mä olen todella järkyttynyt siitä miten vähän omaa aikaa (lue nettiaikaa) mulla on. Ehkä viis minuuttia päivässä. Siis nyt kun en enää muiden nukahdettua käy koneella, vaan venyttelen ja tai koitan nukkua. M on ruvennut heräilemään useaan otteeseen ja O:n yskä valvottaa lopun aikaa. Ja sit kun M on ruvennut heräämäänkin aiemmin, eli jo ennen kahdeksaa, niin mä olen kyllä jo hyt ihan loppu. Vaikka loppua ei näy. Eli Mirkan tavoin mä voisin vaikka lohkaista lainasta jonkun summan, jos vaan saisin nukuttua edes yhden kokonaisen yön.

Ei tuo nettiajan puuttuminen nyt muuten niin maata järisyttävää olis, mutta kun mun oma elämäni on siellä, siis täällä ;-) Ja tietty pää on täynnä enemmän ja vähemmän tärkeää jaettavaa, joka nyt siis vaan muhii mun päässä (varmaan suurimmalta osalta kaikkien onneks).

Nyt ei viel kaikki nuku ku M heräs kakal ja istuu hetken sylis, ja mä koitan ottaa omaa aikaa tässä sivussa. Haluan hehkuttaa kuinka ihanaa meillä oli Marttilan-retkellä. Sullouduttiin nykyisten naapureiden pikkuautoon kaikki viisi (siippa jäi opiskelemaan), mikä vei hetken aikaa kun piti istuimien järjestystä vaihtaa useampaan kertaan. Mut mahduttiin hengittämään ja mars matkaan. Edellisenä yönä satoi, ja matkalla tuli vettä kuin aisaa, mutta Marttilassa meillä oli lähes poutaa ja muutama pisara sadevarusteiden iloksi. Meeitä taisi olla kuusi perhettä mammislaisia. Ihasteltiin vuohia, lehmiä, vasikoita, kissoja, puolukoita, metsän tuoksua, rauhaa ja koiria. Ja söimme niin maukasta ruokaa ja maistuvia herkkuja, että maha hurisee vieläkin. Ja maistoin ekaa kertaa elämässäni oikeata, siis käsittelemätöntä, lehmänmaitoa. Vieläkin kuolavanat roikkuu kuin berhandilaisella. Onneks ostin sitä naapurista kotiin viemisiksi. Katsottiin kuvia ja hehkutettiin siipalle miten hienoa oli. Ja O hoki koko illan et haluis sinne heti uudestaan ;-) Onneksi siitä oli jo puhetta...

M järjestää pyykkejä uuteen uskoon, joten mä taidan vilkaista mitä tutuil kuuluu (niin kauan kuin tuo touhu kiehtoo).