En nyt sitten palaa töihin heti tammikuun alusta. Ei ole rahoitusta, eli mun sopimusta ei jatketa. Sopii paremmin kuin hyvin. Varsinkin kun luultavaa on et myöhemmin rahoitusta (ja kysyntää mulle) löytyy. Ei perheen elättäjä voi vuosia kotona olla, mut siks muutama kuukausi, tai koko kevät, ehkä kesäkin, tuntuu upealta.

Kävin tänään töissä kun autan yhdessä asiassa. Ihmiset siellä on ihania, mut työnmäärä ja -tahti ihan järkky. Tuntuu et tarvitsisin jonkun suojatyöpaikan. Tai sit mun on kasvettava vahvemmaksi, jotten imaistu hyörinään liian tosissani.

Tänään kun yritin näiden kahden kanssa lähteä ajoissa liikkkeelle, tajusin miten kamalaa olis, jos viitenä aamuna viikossa tarttis raahautua töihin, ja lapset hoitoon. Mä olisin hermoromahduksen partaal jo ennen työpaikalle saapumista. Välillä meinaa katkeruus iskeä kun ei siipasta ole toiseksi tienaajaksi. Kun kuntoutuu, opinnot jatkuvat. Meidän unelma siitä et kumpikin olis puolet töissä, puolet lasten kans kotona, jää vaan haaveeks. Tai sit tarttee keksiä sellainen vaihtoehto mitä ei olla sullottu mihinkään mappiin kun ei ole moinen tullut mieleen.

JK Asiaa vähän aikaa (n. tunnin) mietittyäni tulin siihen tulokseen etten oikeastaan ole katkera. Enkä halua ajatella asiaa niin että katkeroituisin, koska silloin mun voimat olis sidottuna katkeruuteen eikä mahdollisen vaihtoehdon keksimiseen. (Kuulostaa kyl ihan joltain "usko-että-olet-viisikulmainen-neliö" -ajattelulta, mut näin mä sen nyt koen.)