Miehen sairastuttua olen huomannut miten repalainen Turun kaupungin tarjoama turvaverkko on. Esimerkiksi kodinhoitajia ei enää ole tarjola lapsiperheille, vaikka meidänkin tilanteessa se helpottaisi suuresti. Toiseksi ketään ei oikeasti kiinosta mitä sairastunut tekee, kunhan nappaa nappinsa ja on hiljaa eikä vaadi. Ketään ei myöskään kiinnosta miten sairastuneen perhe jaksaa. Eli on Turun kaupungin logiikan mukaan järkevämpää antaa kaiken luisua siihen pisteeseen että se joutuu huostaanottamaan kaksi lasta kun sairastuneen omainenkaan ei enää jaksa, vaan sairastuu. Ja kun kyse on omasta perheestäni, omasta elämästäni, niin pistää vihaksi. Ja surettaa. Taisteltava on, vaikka toinen jalka juoksuhiekassa.

Kaupungilla on tarjota meille perhetyötä, eli lastensuojelua. Ennaltaehkäisevää, kuulemma. Musta vieläkin ennaltaehkäisevämpää olis vanha kunnon kodinhoitaja. Mutta aivan sama millä nimikkeellä mennään, nyt otan sen avun mikä on saatavissa. Valon puute ja jatkuva väsymys, huoli ja kiukku siipan tilanteesta, arjen pyörittäminen yksin – se kaikki on liian vaativa yhtälö mulle nyt.

Mutta mua suuresti ihmetyttää tämä tautinen logiikka että siivotaan sotkut kun ne räjähtävät seinille, eikä auteta siinä vaiheessa kun apu olisi kaikkien kannalta edullisempaa. Ei käy kateeksi sosiaalipuolen työntekijöitä, joilla ei ole kuin ei oota tarjota, vaikka näkisivat mikä auttaisi. Omassa työssä ei onneksi koskaan ole kenenkään terveydestä kyse.