Nyt on takatalvi, ulkona sellainen myräkkä että tavarat vaan lentelee ja hautatutuu kinoksiin. Vuosi sitten aurinko paistoi, lämpötila kohosi lähelle 20 astetta ja minä olin sairaalassa M pienenä, mustelmaisena nyyttinä vierelläni. Synnytys oli raju, nopea ja äärimmäisen voimaannuttava kokemus. Vieläkin kun mietin miten uskomattoman eläväksi tunsin itseni silloin saan yhteyden johonkin itseäni suurempaan voimaan. O:n syntymän jälkeen ei ollut näin. Se ehkä johtui ilokaasusta, joka taisi kuitenkin leikata terän tältä voimaannuttavalta kokemukselta.

M nukkuu sohvalla, nuhanenä nukahti rinnalle pitkästä aikaa. O:n vauvavuosi oli seesteisempi, M:n eka vuosi on tarjonnut hurjia käänteitä. Samalla koen et olen nyt heräämässä horroksesta, jossa olen vaeltanut aika kauan. Vieläkin on kaikki paikat kohmeiset.

Onneksi tuo myräkkä ei ole kaatanut O:n ja ukin tekemää majaa, Omppulaa (joka on tehty omenatarhaan, omenapuunoksista ja jonka rakentajan lempinimi on Omppu). M:n vauvavuotta ei oikein voi ajatella ilman O:a, miten paljon hän on muuttunut ja kasvanut. Vaikka tietysti suhteessa M on muuttunut enemmän niin kyllä kolmevuotias kehittyy valtavasti. O:n puolesta olen pahoillani, etten ole viettänyt hänen kanssaan juurikaan kahdenkeskistä aikaa, vaikka kuinka pyhästi sen itselleni lupasin. Kai sen voi laskea horteen piikkiin ja toivoa että jatkossa mukavammin. Nyt O selvästi hakee huomiota – totta kai kiusaamalla. Itse on niin vaikea samaistua hänen tuntemuksiinsa kun mulla ei ole sisaruksia. Välillä rakastaa, ihastelee ja välillä vihastelee. Eilen hän olisi valinnut M:lle kaupan hienoimmat lelut lahjaksi (no onneksi päästiin sopuun yhdestä, jolla voivat leikkiä myös yhdessä) ja kirjakaupasta kymmenittäin kirjoja ja askarteli innoissaan korttin.

Sankari heräsi. Sylittely kutsuu.