Vuosi sitten oli yksi elämäni ahdistavimmista päivistä. Tässä tapauksessa en saivartele sillä että 8.6. on tänä vuonna sunnuntaina, perjantai kuitenkin oli se hirveä päivä kun O:n paras ystävä kuoli. Edelleen sitä on vaikea hyväksyä - ihan hirveän tuskallista tajuta että en todellakaan näe pikkulintua enää kuin tähtitaivaalla. Nyt sekin on olematon. O tosin nimesi yhden makuuhuoneen verhon tähdistä Milja-tähdeksi, joten vilkutamme sille lähes joka ilta. O:lle on jo ihan luontevaa puhua Miljasta tähtenä eikä häntä kuulemma enää harmittanut että Miljaa ei voitu kutsua synttäreille. Mua sieppas ja sydäntä kuristi. Muistan miten O antoi Miljalle lempinimeksi Milmoi, kun ei osannut sanoa Milja, muistan miten matkattiin Mammikselle rällätysten raikuessa takapenkiltä, muistan miten Milja auttoi O:a pukemisessa kun väsyneenä lähdettiin Mammikselta, miten käytiin yhdessä pottalla (kun O ei olisi muuten suostunut).

Raskasta kun elämän sattumanvaraisuus ja kohtuuttomuus tulee lähelle. Miljan vanhempien surun jakaminen ja myötäeläminen toisaalta auttaa käsittelemään aisioista vaikeinta, toisaalta ahdistaa heidän puolestaan. Toisen puolesta ei voi elää, eikä kärsiä, voin vain olla rinnalla. Jollain tavalla uskon kai ajatusten voimaan - olen tänään ajatellut pääsääntöisesti Miljan vanhempia, lähettänyt myötätuntoa parin kilometrin päähän. Koska omat energiavarat eivät ole huipussaan, niin lähimetreille ei ole mitään riittänyt.

Tämä päivä on ollut piinaava. Pää jyskyttää, otsaa kiristää ja tietysti olin äreänä omille lapsille. O:n kanssa voin huomenna jutella miksi mulla oli niin paha olla enkä jaksanut, M toivottvasti unohtaa äitinsä erikoistuittuilun. Sitä vaan luottaa siihen että mun lapsille huominen on uusi päivä eikä päivämäärä kuolinilmoituksessa. Pakko luottaa. Parempi tulla kovaa ja korkealta kuin huokaista siinä tapauksessa helpotuksesta että nyt se sitten tapahtui. Mulla on niin sekava olo, ettei tässä tekstissäkään ole mitään tolkkua.   

Koitan rauhoittaa itseni joogahengityksellä ja muutamalla asanalla etten tuskaile sängyssä koko yötä. Viikon päästä on Miljan muistotilaisuus, siellä voi suruaan ja muistojaan jakaa. Tarpeellista se onkin kun  omat tunteet ja ajatukset on tällä hetkellä niin patissa että itkua ei tule vaikka se päätä polttelee.